Entäs kun vauva-arki ei olekkaan ihanaa?

Aina puhutaan siitä, kuinka vauva-ajasta täytyy ottaa kaikki irti ja kuinka vauva-aika on niin lyhyt, että nyt kannattaa nauttia. Tottahan se on, vauva-aika on ainutlaatuista eikä se tosiaan kestä kuin hetken ihmisen elämässä, mutta entäs jos vauva-aika ei olekkaan aina ihanaa? Entäs jos vauva-ajasta ei voikkaan nauttia? Entäs jos odottaa enemmän vauva-ajan loppumista kuin jatkumista?

Harvoin missään puhutaan etukäteen asioiden toisesta puolesta. Joka puolella on puhetta ja tekstiä niistä hyvistä asioista jotka kannattaa muistaa. Mutta entäs sitten kun kaikki meneekin ihan eritavalla kun oppaissa? Olo on niin kovin turhautunut ja avuton...

Kerron teille nyt mun tai meidän vauva-ajan haasteista, hankaluuksista ja epäonnistumisista. Kaikki ei tosiaankaan ole aina yhtä juhlaa.

Aloitetaanko jo ihan synnytyksestä?

Sain kuulla ihan loppuajasta raskautta, että Pinja oli massussa väärinpäin, eli perätarjonnassa.

Me käytiin kaikenmailman kääntöyrityksissä ja synnytystapa arvioinneissa.

Koko sairaalan väki mua kannusti synnyttämään ja magneetti kuvausten mukaan tuon kokoisen lapsen piti mahtua syntymään alakautta. Toisaalta mua pelotti synnytys, mitäs jos jotain käy? Samalla mua pelotti ihan kamalasti se sektiokin, missään ei koskaan ole ollut puhetta sektiosta, ei edes synnytysvalmennuksessa. Aina puhutaan vaan alatie synnytyksistä, siitä normaalista tavasta synnyttää.

Mä lähdin kuitenkin todellisella taistelu asenteella sinne synnytyssaliin, että nyt pusken tämän tytön terveenä ulos!!

Kuten jo varmasti kaikki tietää, synnytys ei mennyt ihan niinkuin piti. Pitkän ja turhauttavan ponnistamisen jälkeen neiti juuttui pyllystään kiinni ja hänen sydänäänesä lähti laskemaan ja me jouduttiin lähteä leikkaussaliin. Pieni kulta syntyi loppujen lopuksi sektiolla. Synnytyskertomuksen voi lukea tästä 

Tottakai mä olen iloinen, että Pinja pääsi maailmaan turvallisesti ja kyllä mä tiedän, että ei se sektio tee lapsista yhtään huonompia. Mutta kyllä kun kaverit ja sukulaiset soittelivat ja kysyi miten synnytys meni? Tekikö kamalan kipeää? Onnistuiko imetys? Saitko vauvan heti rinnalle? meinas mulla tulla jotain itkun ja kiukun välimaastosta, että enhän mä edes päässyt synnyttämään, enkä mä saanut edes lasta rinnalle sen sektion jälkeen ja sitten se joutui vielä tehollekkin..

Ensisynnyttäjälle oli aika kova kolaus kokea tuollaista, ja varsinkin kun missään ei koskaan puhuttu juurikin näistä toisista puolista.

Seuraava mun pettymyksen aihe oli imetys.

Muutenkin on kamalan herkillä synnytyksen jälkeen ja sitten vielä tää vauvan ruoka puolikin.

Pinja oli teholla ja häntä sielä ruokittiin pullosta. Mä menetin ne ensimmäiset tärkeät hetket ja päivät, jolloin vauva on äidin rinnalla ja tutustutaan toisiimme. 

Mä sain käydä katsomassa Pinjaa muutaman kerran päivässä teholla ja joku muu syötti häntä pullosta, joku muu vaihtoi hänen vaippansa...

Kaiken sen hormoonihuurun keskellä se tuntui suoraan sanottuna ihan he**etin pahalta!!

Mä olin osastolla ilman vauvaa, mulle kannettiin vain kuva lapsesta ja käskettiin kokeilla pumpata joka päivä 2-3 tunnin välein.. 

Ja mun tisseistä ei tullut yhtään maitoa. Tai no muutama pisara, mutta se oli niin pieni määrä, ettei sillä tehnyt yhtään mitään. Kaksi kertaa taisin saada kokeilla imetystä teholla ja siitä ei tullut yhtään mitään. Maitoa ei herunut ja Pinja ei jaksanut kovinkaan kauaa siinä sitten "turhaan" imeskellä.

Sitten se hoitaja jo tuli ja sanoi "No, mäpäs anna hänelle sitten pullosta ruokaa, kun nyt olis ruoka-aikakin" Olisinpa edes itse saanut syöttää häntä...

Kun Pinja vihdoin pääsi osastolle olin ihan kuin pulla päähän lyöty, mitäs mä tälle nyt teen? Miten mä syötän tätä? Tai vaihdan edes vaippaa?

Tissistä ei oikein edelleenkään tullut maitoa, kätilö vain katsoi nopeasti imu otteen ja oli kuulema ok. Sanoi vain, että kunhan yrität tarpeeksi niin kyllä sieltä vielä maitoa tulee. 

No minähän yritin. Tyttö oli tissillä lähes kokoajan, huuti nälkää ja rimpuilu tissi suussa kuin hullu, mä istuskelin kyyneleet poskilla ja tuskailin miten kaikki voi olla näin hankalaa. Osastolla oli vielä yksi ihan tosi ilkeä kätilö, joka mun pyytäessä Pinjalle lisämaitoa sanoi vain, että koitas nyt vaan imettää. Mutta entäs kun olin istunut vauva tissillä jo ilta yhdeksästä aamu neljään ja vauva vain itkee edelleen ja olin väsynyt, turhautunut ja tunsin itseni todella epäonnistuneeksi.. Onneksi aamuvuoroon tuli ihana kätilö, joka haki Pinjalle ilman pyyntöä lisämaitoa ja sanoi mulle, että menehän nyt rauhassa aamupalalle, että hän katsoo hetken tyttöä.  

Kotona ollessa maito pakkautui rintoihin kunnolla. Tissit oli aivan valtavat, ne vuoti, niihin sattui ihan kamalasti ja ne oli ihan kivikovat ja tulikuumat.

Mun teki tuskaa liikkua, mä en pystynyt nukkumaan mahallaan, kyljelläänkin teki tiukkaa. Tisseissä oli ihan kamalasti maitoa, mutta neiti imi sitä TOSIhuonosti. Koitin parhaani mukaan pumppailla sitä jemmaan ja tissejä tyhjäksi, koska se kipu oli ihan valtava!!

Sitten jos sain tytön imemään tissiä, sekin sattui ihan kamalasti, nännit aukesivat ja kaikki oli yhtä tuskaa. Neiti saattoi imeä jopa 4-6 tuntia tissiä, eikä ollut edelleenkään kylläinen. (ei jotenkin saanut maitoa sieltä vaikka sitä olikin ihan kamalasti)

Jouduin aina pumppaamaan maitoa ja syöttämään pullosta. Neiti tottui päiväpäivältä enemmän siihen pulloon, josta maito tuli niiin paljon helpommin.

Multa alkoi kokoajan vähenemään maidon tulo, koska neiti imi huonosti, aloin myös itse turvautumaan kokoajan helpommin pulloon, jolloin vältyttiin järkyttäviltä tissiraivareilta!

Pinja tais olla kuukauden ikäinen kun en saanut enää oikein pumpattua maitoa, ja aina kun laitoin tytön tissille hän sai vaan ihan kamalat raivarit eikä suostunut imemään tissiä ollenkaan. Loppujenlopuks mun maidon tuotanto loppui kokonaan ja Pinja alkoi juomaan pelkkää korviketta.

Tästäkin mulla oli ihan kamalan paha fiilis. En saanut edes ruokittua omaa lastani..

Missään ei myöskään ollut puhuttu raskauden aikana, että mitäs jos imetys ei onnistukkaan? Vaan siitä miten ihanaa, terveellistä ja lapselle hyväksi imetys onkaan! Ja että pullot on ihan viimeinen vaihtoehto.

Jokapuolella puhutaan vaan tissimaidon hyödyistä ja kuinka se on niin paljon parempaa kuin korvike.

Tottahan se on, äidinmaidosta saa kaikki vasta-aineet. Mutta onhan se korvikekkin ruokaa, on siinäkin kaikki vitamiinit, eikä ne korvike lapset ole yhtään tyhmempiä tai huonompia.

Mutta kuinka se kuitenkin tuntuu pahalta, kun itse ei voi imettää. Kuinka voi olla epäonnistunut olo mennä kauppaan ostamaan korviketta, kuinka tuntuu että kaikki katsoo varsinkin nuorta äitiä, että ei se halua imettää, kuinka aina kaikki vanhemmat ihmiset kysyy miksi sä et imetä lastasi? tiedäthän että se olisi paras vaihtoehto?  Voi luoja kyllä mä tiedän!! Mutta minkäs teet..

Jotenkin olen myös helpottunut, että imetys loppui, en tiedä oliko mulla jokin rintatulehdus, mutta rinnat oli ihan kamalan kipeät ja niitä poltti ja joka asennossa oli paha olla, imetys sattui ja neiti istui tissillä montamonta tuntia tulematta silti täyteen ja aina otettiin kamalaia raivokohtauksia kun tunsin tissiä suuhun. Mua ahdisti, olin kokoajan allapäin.. Jollain tapaa voin sanoa, olevani helpottunut, että löytyi ruokailitapa joka Pinjallekin sopii ja hän tulee täyteen. Mutta silti, mua harmittaa. Olisin vaan toivonut, että imetys onnistuu, helposti, yksinkertaisesti..

Kolmas asia joka mulla meni ihan pieleen, oli mun oma mieli.

Kaiken tuon alkuvaikeuden jälkeen en meinannut millään päästä mukaan tähän vauva-arkeen. Blogissa oli silloin kahden viikon tauko, koska mua ahdisti, ahdisti ja ahdisti.

Aloitetaanpa sieltä sairaalasta ja Pinjan teholla olosta.

Kaksi, melkein kolme ensimmäistä päivää Pinja tosiaan vietti aikansa vastasyntyneiden teholla. 

Mun oli ihan kamalan vaikea silloin myöntää sitä, mutta mä en vaan oikein älynnyt että MUN lapsi oli sielä. MÄ olin sen äiti. Itkin joka ilta isimiehelle kun se lähti sairaalasta, että mua ahdistaa. Mä haluaisin vain kotiin ja olla niinkuin ennenkin. Mä itkin sairaalassa jokapäivä. Mulla oli ihan kamalan iso ikävä mun omaa lasta, ja sitten kun mä pääsin häntä katsomaan, ajattelin vaan, että "no tuossa nyt joku vauva nukkuu.." Sitten podin syyllisyyttä siitä, miten en rakastanutkaan omaa lastani. Tai rakastinhan mä, paljonkin. Mutta en vaan jotenkin osannut toimia sen mukaan, Pinja ei tuntunut omalta, kun kellon mukaan päästiin sitä katsomaan ja joku muu sitä vielä hoiti, ihan kuin oltaisiin käyty katsomassa vaan jotakin vauvaa. Sairaalassa mua lohduteltiin, että kyllä se siitä lähtee kun saat Vauvan vierihoitoon.

Vihdoin mä sain. Mä itkin onnesta ja halasin ja pusutin pientä kääröä, vihdoin se on mulla! Oma rakas lapsi. Ja sitten se tuli, paniikki. Enhän mä osannut tehdä mitään, tai mitä sen kanssa ylipäätänsä tehdään? Tuijotin vain sitä, se oli kaunis ja suloinen. Siihen se sitten jäikin.

Onneksi isimies tuli melkein samantien taas paikalle, hän vaihtoi vaippaa ja höpisi tytölle. Silitteli ja paijasi, toi lelunkin hänelle mukanaan ja lähti työntelemään kärryjä käytäville.

Mä kuljin vaan ihan haamuna perässä, pelkäsin ihan kamalasti jos se käy itkemään, että mitä mun pitää tehdä. Muistan kun yritin vaihtaa ekaa kertaa vaippaa. Vauva itki, mä itkin, eikä siitä meinannut tulla mitään. Mä soitin kokoillan isimiehelle kotiin ja valitin miten kamalaa tää oli. Halusin vaan kotiin, halusin vauvan kotiin ja olla sen kanssa rauhassa, tutustua.

Mulle tuli aivan mailman paras fiilis kun vihdoin päästiin kotiin, mä tarkkailin kun isi hoiti tyttöä, ja tein ja harjoittelin asioita omaa tahtia.

Kuitenkin se imetys kävi tökkimään myös kotona, tyttö oli aina tissillä ja huusi kuin hyeena, meillä ei oikein nukuttu yöllä eikä päivällä, olin väsynyt, turhautunut ja pettynyt itseeni. Pari ensimmäistä viikkoa oli mulle ihan kamalan vaikeita ja rankkoja. En todellakaan osannut iloita enkä nauttia. 

Saatoin ihan pienimmästä mennä vain peiton alle ja nyyhkiä sielä aikani. 

En oikein itsekkään tiedä miten kaikki tuntui niin vaikealta ja miksi mua ahdisti niin kamalasti koko arki. Onneksi mieliala alkoi tasottumaan pikkuhiljaa normaaliksi.

Silti mulla edelleen on jotenkin paha fiilis, miksi en heti aluksi "kiintynyt" lapseen.. Mikä mussa olikaan vialla?

Seuraava ongelma olikin sitten taas edessä.

Mä olin sanaut itseni ns. kuntoon, fiilis oli paljon parempi. Morkkis imetyksestä oli jäljellä, mutta tyttö söi onneksi oikein tyytyväisenä pullosta. Meillä oli vähän jo rytmiä. Tai rytmiä ja rytmiä, yöllä nukuttiin ja päivällä jaksettiin pieniä hetkiä olla hereilläkin.

Sitten alkoi taas itku kausi, meillä huudettiin, itkettiin ja kitistiin ihan tosi usein.

Pienellä alkoi ihan kamalat maha vaivat.

On niin kamalaa katsoa vierestä kun toinen kärsii ja toiseen sattuu.

On päiviä, että kaikki menee tosi hienosti ja neiti jaksaa hymyillä ja hurmata muita, mutta on päiviä että vain itketään ja kitistään, pitää sylitellä ja sekään ei pelkästään riitä, vaan heijata ja heilutella.

On öitä jolloin nukutaan ihan ok. On öitä jolloin ei nukuta kun muutama tunti ja nekin äärettömän levottomasti. Pisin pätkä minkä neiti on koskaan nukkunut on 4,5h ja sekin oli vain kerran.

Tänä päivänä yritetään selvittää mikä Pinjalla on, vai onko se vain koliikkia.

Yhdessä vaiheessa maha näytti ja paremmalta ja me saatiin n. viikon ajan katsella ihanan tyytyväistä ja naureskelevaa vauvaa, me saatiin nukkus yöt 2-3 syötöllä.

Mutta nyt ollaan taas palattu "normaaliin" rytmiin. Meillä itketään n. 1-5 päivässä viikossa. 

Tuntuu, että itkut ja huudot ovat vain lisääntyneet kokoajan päiväpäivältä..

Esimerkiksi lauantainabneiti oli tosi tyytyväinen koko päivän, illalla vein sitä 7 aikaan nukkumaan ja alkoi ihan kamalat itkupotku raivarit ja massun vääntely, huutoa kesti puoli kahteen asti yöllä, jolloin isi sai tytön vihdoin unille. Typy nukkui yhdeksään aamulla, kolmella syötöllä, kahdella tutin laitolla takaisin suuhun ja yhdellä kitinällä..

Nykyisin meillä herätään n. 1-2 tunnin välein yössä. Syödään tai kitistään..

Illalla huudetaan viimeiseksi, aamulla ensimmäiseksi, yölläkin ehkä muutaman kerran. Päivälläkin saatetaan vielä kiukuta.

Mutta oi että niitä muutamia päiviä viikossa kun kaikki on hyvin ja neiti naureskelee, höpöttelee ja seurailee kaikkea kiinnostuneena. Voi että ne on niin suurta luxusta. 

Mä rakastan omaa pientä murusta eniten koko maailmassa, mutta pakko on myöntää että välillä on niin kamalan väsynyt, että tekisi mieli kömpiä ihan vain yksin johonkin hiljaiseen paikkaan nukkumaan, joskus tekisi mieli vaan antaa tytön huutaa ja pistää korvatulpat korviin, joskus tekisi vaan mieli mennä ja olla hetki rauhassa ja ajatella vain ja ainoastaan itseään..

Älkää käsittäkö väärin. Mä en ole todellakaan jättämässä tyttöä mihinkään, välillä on vain niin väsynyt, että pieni(tai vaikka vähän isompikin) hetki itsekseen tekisi niin hyvää.

Olen meinannut kirjoittaa teille jo aikasemmin vauva-ajan haasteista, mutta tuntuu etten ole ollut valmis siihen. Oon kantanut ehkä suurta syyllisyyttä kaikista näistä asioista ja niiden myöntäminen ääneen on ollut (ja on kyllä vähän vieläkin) ihan pirun hankalaa!!

Mutta onneks mä olen loppujen lopuksi tajunnut, että se ei tee mustaa huonoa äitiä jos jaan teidän ja muidenkin kanssa näitä mun ajatuksia, ajatuksia siitä miten rankkaa välillä on. 

Jos joku tuomitsee tämän perusteella mut ihmisenä tai äitinä, niin antaa mennä.

Tiedän kuitenkin itse, että Pinja on mulle kaikki kaikessa ja Pinjallakin on meidän kanssa hyvä olla <3

Onneksi meillä on myös niitä hyviä päiviä jolloin meillä asustelee oikea päivänsäde ilopilleri, ne antaa ihan kumman paljon voimaa tuleviin koitoksiin typykän kanssa!