Mä jo luulin, että toivottomat maanantait liitty pelkästään niihin 6.30 aamuherätyksiin ja töihin lähtöön, ei se näytä paremmin menevän näin, työttömänä isomahanakaan :D!
On kovin hassua, koska olen tottunut olemaan suhteellisen menevä ihminen, ollakkin päivät itsekseen, ilman mitään ns. velvollisuuksia. Muutto uudelle paikkakunnalle oli tosi ihana ja tykkään meidän asunnosta aivan hurjasti ja uudesta paikkakunnastakin, täällä vaan ei viellä kovin tuttuja ole ja päivät välillä hyvin yksinäisiä. Ennen heräsin aamulla ja juoksin töihin/kouluun jossa sain olla oma sosiaalinen hölöttäjä minä. 6-8 tunnin päivien jälkeen käytin ystävien kanssa vielä kahvilla, syömässä, katseltiin leffaa tai muuten vain vietettiin aikaa yhedessä, ja kotiin pääsin rauhoittumaan yleensä viimestään kotiin tuloaikanani, eli 19.30 (tiedätte varmaan miksi..:--D)
Nykyisin mä oon kotona aamusta iltaan ja päivästä päivän, jos ei nyt lasketa, että käyn silloin tällöin pienellä lenkillä tai citymarketissa kerran viikossa ja lähikaupassa lähes joka päivä, että näkisin ihmisiä. Mua ehkä vähän ottaa päähän se, että oon nyt neljättä (vai ohoh jopa viidettä) viikkoa tekemättä mitään, siis mitään..
Istun kotona, teen ruokaa, käyn lenkillä, istun kotona, siivoan, syön, siivoan, istun kotona...
Joo tiedän, tätähän se tulee olemaan vielä mooontamonta viikkoa,kuukautta, jopa vuotta mutta sitten on seurana pikkuinen nuppu, jonka kanssa aika rientää kuin siivillä ja erittäin hyvä syy olla sielä kotona.
On varmasti hyviä päiviä ja vielä varmemmin vähän huonompiakin päiviä, mutta tekemistä on aivan varmasti, ja jos ei ole riittää kun saa katsella kuinka kaunis ja ihmeellinen oma pieni lapsi onkaan.
Tuntuu kun itse "laiskottelee" päivisin ja mies on töissä on pakko tehdä jotakin joka päivä, esim. siivota, pyykätä, tiskata järjestää vaikka hemmetti kirjoja hyllyssä, jotakin :D
Ei vain viitsisi olla ja laiskotella kun toinen raataa. En olis ikinä uskonu, että mua ahdistaa näin kamalasti olla työtön, luvan kanssa laiskotella ja nukkua pitkään :D tästähän mä haaveilin tosiaan jokainen arkiaamu klo 6.30, että voikun saisin vetää peiton korviin ja tehdä koko päivän mitä ikinä huvittaa.
Mä kaipaan hirveesti mun rakkaita ystäviä, mä kaipaan mun työ ja koulu kavereita, hulinaa, ihmisiä, kiirettä, aamuherätyksiä, rättiväsynyttä itseäni rankan päivän jälkeen, mä kaipaan jopa niitä vaikeita asiakkaita jotka halus tummat hiukset ja kun niille värjäs ne tummat hiukset, ne haluskin vaaleet heti takasin, hullutuksia mailman ihanimpien ihmisten kanssa, mä jopa kaipaan permanentti rullien rullausta, mummojen juttuja siitä kuinka pojantytön aviomiehen siskon lapsikin on kampaaja, mä kaipaan mun edellistä ammattia, mä haluisin suunnitella taas sisustuksia, piirtää sadasosamillin tarkkoja pohjapiirrustuksia, tyhmiä ideoita, tehdä jonkun typerän suunnitelman kanssa töitä aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan, kaipaan pahaa kouluruokaa jota ei tarvinnu itse tehdä, tyttöjen typeriä juttuja, jotka oli niin typeriä että naurettiin monta kertaa niille, kaipaan iltoja jolloin parhaat kaverit asu naapurissa ja voit kävellä yöpuku päällä teelle kun illalla tuli yksinäinen olo, kaipaan niitä kesä iltoja millon kymmenen tyttöä räkätti jossain järven rannalla. Mä kaipaan paljon asioita, mulla on ikävä montaa hetkeä ja ihmistä, osa on muuttunut eikä olla enää edes tekemisissä, silti mulla on ikävä kaikkia jotka on joskus mun elämään liittynyt..
Älkää ymmärtäkö tätä väärin, olen mä onnellinen nyt. Mulla on tulossa mailman ihanin pieni nuppunen, tänään viikoin 25+2, joka potkii nykyään niin vimmatusti, että osa yöstäkin menee sitä kuunnellessa.:D Mä saan alottaa alusta täällä ja tutustua uusiin ihmisiin, joista toivottavasti tulee ihan hyviäkin tuttuja.
Tää on nyt mun koti ja mulla alkaa kohta ihan kokonaan uusi elämäkin, jos näin voisi sanoa. Mun täytyy(tai ei täydy, mun kuuluu) luopua osasta hölmöistä tavoista, enkä voi edes haaveilla tekeväni kaikkea uusiksi. Osa noista ihanista hyvistä ajoista on nyt tosiaan takana, eikä tulee enää takaisin. Osa tyhmistä ideoista ja tekosista on haudattu villiin nuoruuteen. Mä en onneks kadu mitään, ei voi kuin hymyissä mielin muistella menneitä :D<3 Mun on ollu henkisesti kasvettava aikuisemmaksi kun oisin ikinä uskonut kasvavani näin äkkiä. On ollut rauhoituttava ja mietittävä välillä muutakin kuin itseä, mitä itse haluaa. Todellinen kasvun paikka ja veikkaan että suurin kasvu on vielä edessä päin. Mutta ei se haittaa, sisimmässäni oon edelleen se rämäpää Hanna joka ennenkin.
Tästä tulikin pitkä teksti, vanhojen muistelua ja höpsöjä juttuja :) Pientä maanantai masennusta :D
Haleja kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)