Toivepostaus: minä itse!

Sain lukijoilta toiveita, että tekisin jutun ihan vain minusta itsestäni. Minä itse. Kuka olen. Mistä tulen. Mitä teen.. hmm, onpa tämä yllättävän vaikeaa! Kirjoittaa vaan ihan itsestäni, no koitetaan.

Olen 20-vuotias, pienen kylän kasvatti.
Vanhempani ovat eronneet. Olen asunut aina äidin kanssa, mutta molemmat vanhemmat ovat mulle erityisen rakkaita tänäkin päivänä!

Olen kasvanut omassa puutalossa, keskellä kissoja, koiria, hevosia ja mitä kummallisimpia ötököitä. Olin pienenä aika kiltti lapsi, tykkäsin leikkiä itsekseni ja viihdyinkin paljon suuren talomme pihamaalla. Keräilin koppakuoriaisia ja kärpäsiä, rakensin niille koteja, tein hiekkakakkuja ja söin ne, esiinnyin kumpparit jalassa peräkärryn lavalla äitille, konttasin hevosten kanssa niiden aitauksessa ja olin kirjaimellisesti yltä päältä pa*kassa!

Vaikka olin kiltti. Olin hupsu. Kokeilin kaikkea. Miltä tuntuu koskettaa heppojen sähköaitaa, syödä kissanruokaa kupista, kävellä paljain jaloin nokkospuskassa, kiivetä niin korkealle puuhun että tuli hätä ja laskea äitin tuolin pehmusteilla portaita alas niin pitkään kunnes kaikki täyte oli pitkin poikin huushollia ja repaleiset kankaat jäljellä. Heh. Mutta oikeasti pohjimmiltani olin ihan kiltti, oikeasti. Olin saanut myös hyvän kasvatuksen, osasin pyytää anteeksi ja lopettaa käskettäessä hölmöilyt.

Ikää tuli lisää ja tuli muutto uudelle paikkakunnalle, pienelle sellaiselle. 13 vuotiaana oli aluksi vaikea sopeutua joukkoon, päättää niin sanotusti mihin porukkaan sitä kuuluukaan. Olin kuitenkin aina ollut ihan kiltti, mutta ikä tekee tehtävänsä ja oli hauska tutustus uusiin ihmisiin, ihmisiin jotka oli tosi cool silloin! Barbit tungettiin syvälle kaappiin piiloon ja lähikaupasta käytiin ostamassa mustaa kajalia silmiin.
Samaan aikaan valitettavasti me saatiin kokea aika ikäviä asioita meidän perheen kanssa ja otettiinkin hieman alamäkeä. Moni asia siitä johti kuitenkin toiseen pahaan. En ollut enää lapsi vaan nuori se toi monenlaisia paineita. Piti olla kaunein ja laihin. Oli paha olla. Kapina henki ehkä lisääntyi, kokeilunhalu.

Tuli aika, että kylillä oli hauska luuhata yli puolenyön ja huolestuttaa vanhempia.
Tukka piti saada mustaksi ja lävistystä huuleen. Se oli olevinaan silloin se siistein juttu! Kylän juopoilta haetettiin l&m:n punasta tupakkaa ja juotiin kultalonkeroa salaa. Ja usein.
Kyllä me aina koulussa käytiin ja hoidettiinki ne asiat ihan suhteellisen hyvin. Piti vaan päästä koheltamaan ja olemaan nuoria. Mitä tyhmempi juttu, sitä hauskempaa meillä oli. Mentiin ja tultiin miten sattui, sanaa krapula ei tunnettu vaihde oli aina kutosella ja vauhti kovaa.

Ikää alkoi tulemaan lisää ja muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Asuin yksin. Tai en, asuin parhaan kaverini kanssa. Oli opeteltava tekemään asiat itse, hoitamaan ongelmat itse. Kai sillä saralla tuli vastaan aikuistumisen kynnys, ainankin ihan pieni sellainen, kukaan ei siivoa sun jälkiä, ei tee ruokaa. Se oli omalla tavalla aika hauskaa. Vapauttavaa. Vapautta ei tarvinnut hakea luuhaamalla yötämyöten kylillä. Vapaus oli omassa kotona, rauhassa.

18 ikä vuotta alkoi kolkutella ovella. Oltiin taas vähän hurjistuttu. Koettiin maailma eritavalla. Tuli lisää vapautta(mutta ei hajuakaan siitä tulevasta vastuusta) saatiin luvan kanssa hakea alkosta viiniä, lonkeroa.
Elettiin taas niitä kuuluisia nuoruusvuosia, vapaus oli ihan älytöntä, meidän opiskelijakämppä oli ihan totaallinen opiskelijakämppä, porukkaa tuli ja meni, musiikki soi ja bileet oli aina pystyssä. Se oli kivaa! Olevinaan niin hiton siistii! (Ei tainnut olla ymmärrystä mikä on koti..) Ei haitannut jos aamulla herätessä tajusit, että katos meidän keittiön MATOLLA nukkuu porukkaa, hahhha, no heitänpä niille vaikka peiton. Jepjep. Se oli sitä elämää(ainankin olevinaan) 
Olihan se hauskaa silloin, pidettiin hauskaa eikä stressattu ikinä. Enkä niitä kadu. Mulla oli ehkä hurja nuoruus, mutta hauska. Ja hölmöilyistä oppii! Sain kuitenkin käytyä itselleni ammatin, olin sisustusartesaani.

Muutin ensimmäistä kertaa elämässäni yhteen miehen kanssa. Mukana oli jännitystä. Iik! Oonko mä nyt aikuinen? Mähän olen niinkuin avoliitossa? Meillä on ihan oikea koti, ihanalla järvimaisemalla. Meillä on myös kissa, pieni karvavauva.
Lähdin uuteen kouluun, elämä rullas, meillä oli ihan oikea arki, rytmit. Me elettiin niinku oikeat aikuiset, me käytiin cittarissa ruokaostoksilla, tehtiin ruokaa yhdessä, ihan oikeaa ruokaa, ei mitään nuudelia. Me katottiin illalla vierekkäin telkkaria ja mentiin yhdessä nukkumaan. Oltiin rakastuneita. Aikuisia.
Aikuisilla on myös aikuisten ongelmat! Tajuttiin että ei se elämä aina olekkaan ihan ruusuilla tanssimista.
Tuli riitoja, pahoja riitoja, sovintoja, riitoja..

Asuin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Ihan kokonaan yksin. Ilman sitä karvavauvaakin. En osannut olla mitenkään päin, ahdisti. Olin yksin. Mitä hittoa yksin tehdään kotona???
Tämä vasta taisi olla mulle se oikea aikuistumisen paikka. Asiat piti hoitaa nyt ihan itse ja yksin.. mulla meni kauan ennenkuin osasin olla kotona, rennosti. Nauttia rauhasta, hiljaisuudesta. Mulla on ollu aina vähän yksinjäämisen pelko, niin nuorena viikonloppuisin etten olisi sosiaalisesti out kuin myös nykyisin, ahdistun helposti yksinolemisesta.

Ei me ikinä oikeastaan erottu me vain asuttiin yhdessä ja erillään ja taas yhdessä. Ja mä olin raskaana. Ihan todella hurjaa. Parturikampaajan koulukin jäi kesken, mutta jatkan sitä vaikka myöhemmin.
Mä olin tän matkan varrella kasvanut ihan todella paljon! Ja mulla oli ehkä elämäni suurin kasvunpaikka edessä. Musta olis tulossa äiti, ihan oikea äiti jollekkin pienelle ihan oikealle ihmiselle! Pian tässä mun tarinassa tullaan tähän päivään ja pienen ihmisen kanssa ollaan viikoilla 27+6!
Henkisesti olen kasvanut niiin paljon, että sitä on kenenkään vaikea ymmärtää. Sen ymmärtää vasta sitten kun on itse tulossa äidiksi. Lähes kaikki menee itsesi edelle, opit arvostamaan kotia aivan eritavalla, ja yleiseati mailman katsomus kääntyy aivan päälaelleen. Pohjimmiltasi olet se sama ihminen, vaikka kuitenkin olet ihan uusi. Olet äiti.

Tarinassani jätin paljon pois yksityiskohtia. Saatte vain tämän pienen pintaraapaisun siitä kuka olen ollut ja kuka olen nyt.
Mitään en kadu vaikka välillä nuoruus on ollut aika huisia.

Tässä sitä silti ollaan ja odotellaan maailmaan sitä rakkainta asiaa minulle.